Kertomus Englannin ja Skotlannin matkasta

Ruotsalainen ystäväni Gunnel kysyi viime syksynä haluaisinko lähteä heidän kanssaan Skotlantiin treenaamaan paimennusta. Matkalle mahtui vielä yksi mukaan ja se paikka oli kuulema varattu minulle. Epäröin jonkin aikaa, sillä ajattelin, että matkasta tulee aivan liian kallis, jotta voisin lähteä mukaan. Mutta, sitten ajattelin, että mitä hiivattia, kun kerran tilaisuus on niin se pitää käyttää. Niinpä sitä sitten oltiin 18.3.2006 matkalla kohti Skotlantia.

Ensin Seawindillä kohti Tukholmaa. Gunnelin luokse Mariefrediin saavuin aamupäivällä ja siellä jo odottikin Gunnelin lisäksi Ewa. Pakattiin matkatavarat ja koirat Ewan ja mun autoon ja jatkettiin matkaa Victorian luokse. Monika (Villen ja Ritan kasvattaja) odotti meitä Victorian luona. Sitten olikin koko jengi koossa, 6 koiraa ja 5 ihmistä. Eli Gunnel otti mukaan Lillemanin ja Cookien. Ewan koiran nimi on Bud, Victorian koira on King, Monika otti mukaan Moan ja minullahan oli mukana Ville. Lähdimme eläinlääkäriin hakemaan koirille lois- ja punkkihäädöt, sillä ne pitää laittaa koiraan ennen Englantiin menoa. Ajoitus on tarkkaa sillä ennen Skotlanninlaivaan menoa pitää loishäädöstä olla kulunut 24 tuntia muttei 48 enempää (yksityiskohtaiset vientiohjeet löytyy netistä). Koirat siis saivat Droncit matolääkkeen ja Exspot liuosta nahkaansa. Eläinlääkärin jälkeen palattiin Victorian luo ja pakattiin kahteen autoon (Volvoon ja Passattiin) kuusi koiraa ja viisi ihmistä. Molemmissa autoissa oli suksiboksi, joka olikin enempi kuin tarpeen, sillä tavaraa tuntui olevan tosi paljon.

Sitten matka alkoi todenteolla. Otimme mukaan radiopuhelimet, joiden avulla oli kätevä pitää yhteyttä molempien autojen välillä. Matka Ruotsin läpi meni sujuvasti. Tanskaan mentiin lautalla (Helsingborg-Helsingör). Ostimme lautoille edestakaiset matkat, joka on edullisin tapa reissata näillä lautoilla. Oli jo pimeää, kun ajoimme läpi Tanskan, joten maisemista ei voi sanoa mitään. Tanskasta Saksaan (Rödby-Puttgarden) matkasimme yhdentoista aikaan yöllä ja koitimme nukkua sen lyhyen aikaa minkä lautta oli liikkeellä. Ville sai matkustaa äitinsä Moan kanssa Passatin takatilassa ja Ewan Bud matkasi takapenkillä yhdessä Ewan kanssa. Volvon takatilassa matkasi Lilleman ja Cookie ja King sai istua takapenkillä. Yön aikana ajoimme Saksan läpi ja koska oli pimeää ei pysty sanomaan miltä Saksa näytti. Viideltä aamuyöstä saavuttiin Hollantiin ja heti rajanylityksen jälkeen pistettiin auto parkkiin ja nukuttiin autossa kolmisen tuntia. Autossa nukkuminen ei ole mitään herkkua, kun väsymyksen takia on kylmä, kaikki auton ikkunat oli ihan huurussa ja tilaa ei juurikaan ollut. "Kauneusunien" jälkeen matka jatkui ja ajoimme vauhdilla läpi Hollannin, mitä nyt välillä pysähdyttiin lisäämään vettä Passattiin, kun jotenkin mystisesti se vesi aina välillä hävisi. Lisäksi eturenkaasta alkoi kuulua epäilyttävää kitinää. Matka kuitenkin jatkui kitinöistä ja veden katoamisesta huolimatta. Hollanti tasaisine peltoineen ja tuulimyllyineen jäi taakse ja Belgiassa ajettiin vielä tovi ennen kuin saavuttiin Zeebrugge nimiseen satamaan, josta laiva Skotlantiin sitten lähtisi.

Belgiasta ei jäänyt kovin hyvää kuvaa. Ihmiset, jotka tapasimme olivat aika tylyjä. Harmi, sillä eiköhän sieltä mukaviakin ihmisiä löydy. Meidän kohdalle vain sattui noita vähemmän mukavia. Koko tähän astisen matkan aikana ei missään oltu kyselty meidän passeja tai koirien papereita. Toista olikin sitten, kun checkasimme itsemme ja koiramme sisään Skotlannin lauttaan. Niin meidän passit kuin koirienkin paperit katsottiin tosi tarkkaan. Kaikki koirat piti viedä lähtöterminaaliin, jossa koirien passien merkinnät tarkistettiin huolella ja mikrosirut luettiin tarkkaan jokaiselta. Laivayhtiön nimi, jota käytimme on Super Fast Ferries. Komea punainen laiva, ehkä samaa kokoluokkaa kuin Seawind. Olimme varanneet kaksi hyttiä. Ville ja Moa pääsivät hyttiin, samoin Gunnelin Lilleman ja Cookie. Bud ja King viettivät matkan laivan kenneltiloissa. Laivalla oli todella hyvä palvelu. Tuntui siltä kuin olisi ollut viiden tähden hotellissa. Ruoka oli hyvää, mutta laivan kaupat oli tosi pieniä. Valikoimaa oli vähemmän kuin Seawindissä. Meille sattui aika tuulinen keli ja laiva keikkuikin oikein urakalla. Kun pissatin kannella Villeä, joutui pitämään melkein kaksin käsin kaiteesta kiinni, kun tuuli niin julmetusti. Ville lensi muutaman kerran nurin liukkaalla ja keikkuvalla kannella, joten ajattelin että on parasta mennä sisälle ennen kuin tuuli vie Villen mennessään. Aamulla nousin ylös enkä oikein tienny onko paha olo vai ei. Äkkiä vaan syömään jotain suolasta laivan ravintolan ikkunapöytään, niin kyllähän se kuvotus vatsanpohjasta sillä tavalla katosi.

Lopulta tiistaina (21.3.), lähes kolmen vuorokauden matkanteon jälkeen, oltiin perillä Rosythissä, Skotlannissa. Olin kadottanut toisen radiopuhelimen, joten jouduimme selviämään Skotlannin liikenteessä ilman sitä. Kadonnut puhelin löytyi sitten myöhemmin. Olin laivalla laittanut sen vahingossa suksiboksiin, kun kaivoin sieltä vaatekassiani. Ennenkuin lähdimme ajamaan Skotlannissa vakuutin kaikille, että olen huono kuski (joka ei kyllä pidä paikkaansa), sillä en halunnut ainakaan heti joutua ajamaan "väärällä puolella", kun ei ollut hajuakaan minne oltiin menossa.

Lähdimme ajamaan kohti Keswickiä, jossa oli ensimmäinen määränpäämme eli Derek Scrimgeour. Ennen Keswickiä on pieni kylä, jonka nimi on Threlkeld. Sieltä olimme varanneet B&B majoituksen paikasta, jonka nimi on The Saddleback View. Majoituspaikka oli aivan ihana. Saavuimme Threlkeldiin iltapäivällä. Heitimme äkkiä tavarat huoneisiin, vaihdoimme vaatteet ja lähdimme etsimään Derekin maatilaa, Longscalea. Löysimme perille vaikka usko meinas mennä sillä tie Longscaleen oli kapea ja muistutti lähinnä peltotietä. Derek jo odottikin meitä. Hän ei tullut vielä kanssamme harjoittelemaan, sillä treenit alkaisivat varsinaisesti vasta seuraavana päivänä. Saimme kuitenkin harjoitella hänen treenipellollaan omin nokkinemme, jotta saisimme tuntumaa maastoon ja lampaisiin.

Keskiviikkona (22.3.) heräsimme hyvin levänneinä ja menimme aamiaiselle. Olin tilannut aamiaisen, jonka nimi oli Skippers. En yhtään tiennyt mitä tuleman piti. Huomasin kuitenkin nopeasti, että englantilaiset syövät tosi raskaan, rasvaisen aamiaisen. Skippers oli savustettuja sillejä (7 isoa silliä), jotka oli vielä kuumennettu rasvassa pannulla, lisänä oli vielä paistettu tomaatti sekä paahtoleipää marmeladin kera. No, ei se pelaa joka pelkää. Söin aamiaisen ja täytyy sanoa, että seuraavan kerran nälkä tuli vasta joskus kahden aikaan iltapäivällä. Aamiaisen jälkeen lähdimme kaikki Derekin luo. Tosin Monikan Passat piti viedä korjaamoon, sillä se renkaan kitinä oli pahentunut matkan aikana aika tavalla. Meille sattui mitä parhain treeni-ilma. Aurinko paistoi ja tunnelma oli korkealla. Ensimmäisissä harjoituksissa näkyi meidän jännitys, sillä mikään ei tuntunut sujuvan yhtä hyvin kuin kotona. Vähitellen kuitenkin rentouduimme ja harjoitukset alkoivat sujua. Minulla oli tietty extra hankalaa, kun matkakumppaneiden kanssa piti puhua ruotsia (se ei siis ole minulle äidinkieli) ja Derekin kanssa sitten piti puhua englantia. Varsinainen kielimatka siis.

Harjoittelin Villen kanssa poispäin ajoa sekä flankkauksia. Kuljin pitkin rinteitä ees taas ja annoin Villen seurata lampaita. Villehän on aika rauhallinen tyyppi, joten nämä harjoitukset sujuivat melkoisen hyvin. Annoin Villen huomata miten se voi lampaiden takana kulkiessaan viestittää lampaille, ettei niiden tarvitse edetä vauhdilla. Harjoittelin myös sitä, että jos lampaat lähti juoksemaan, pysäytin Villen seisomaan, jolloin lampaat rauhoittuivat ja homma jatkui tasapainoisesti. Poispäinajossa hankala vaihe on se, kun siirrytään pois koiran näköpiiristä. Tämä vaihe pitää harjoitella huolella. Koira pitää totuttaa siihen, että välillä ohjaaja on sen takana ja välillä taas sen näkökentässä. Sain myös hyödyllisiä neuvoja miten vaikuttaa siihen, jos koira lähtee ryysimään kohti lampaita, kun ohjaaja ei enää ole koiran näkökentässä. Koiran vauhdista Derek sanoi, että jos mietit sitä meneekö koira tarpeeksi hitaasti, on se merkki siitä, että koira etenee liian nopeasti. Tiedät, että koira menee oikeaa vauhtia, kun olet varma, että se menee oikeaa vauhtia. Oikein hyödyllisiä harjoituksia kaiken kaikkiaan. Derek neuvoi miten saada koira flankkaamaan niin, ettei se leikkaa kaarelta sisäänpäin. Tässä olennaisen tärkeää on viestittää katseensa suunnalla koiralle mikä alue on kielletty ja näin koiran saa flankkaamaan kunnolla. Derek näytti miten hänen parivuotias koiransa Bob paimentaa ja kyllä oli hienoa katsottavaa. Upeat flankit ja lisäksi koira eteni vahvasti kohti lampaita. Ruotsalaisten koirat olivat kaikki kolmosluokan tasolla, joten he harjoittelivat kaikenlaisia vaikeita radanpätkiä yms. Nyt kun vielä oppis itse viheltämään kunnolla pillin kanssa, niin homma etenis vieläkin paremmin.

Torstaina (23.3.) keskityttiin erityisesti sortteeraukseen ja lampaiden käyttäytymiseen. Tietysti harjoiteltiin myös muita perusteita ja ajettiin radanpätkiä. Opimme miten on helpoin sortteerata lampaat niin, että porukasta on kätevä ajaa pois juuri halutut yksilöt. Lisäksi opimme miten käsitellään niitä lampaita, jotka halutaan jäävän paikalle ja miten niitä, joiden halutaan poistuvan laumasta. Paimensauvan käyttö on myös oma taitolajinsa. Harjoittelimme esim. miten sauvan avulla saadaan parhaiten rakoa lampaiden välille. Koiran pitää pysyä ehdottomasti aloillaan paikassa, johon se on käsketty, kun lajitellaan lampaita niin, että saadaan sitten poistetua laumasta juuri oikeat lampaat. Koiran pienikin liike (esim. voimakas kallistus jompaan kumpaan suuntaan) voi tuhota hyvin alkaneen sortteerauksen. Näin ollen maahanmeno ja siellä pysyminen on tosi tärkeä juttu. Niin ja sitähän tarvitaan kaikessa muussakin paimennuksessa. Pysähdyskäsky on kaikenkaikkiaan tosi tärkeä. Koiran pitää noudattaa sitä aina. Jos koira ei pysähdy lähellä ohjaajaa ei se takuuvarmasti ole käsissä kaukana ohjaajasta ollessaan.

Harjoitusten jälkeen oli aika kiittää Derekiä hyvistä neuvoista. Derek lupasi tulla ensi vuonna Suomeen kouluttajaksi. Löytyykö halukasta kurssinjärjestäjää, jossa Derek on kouluttajana? Ehdoton edellytys on kunnolla käyttäytyvät lampaat!!! Lähdimme Keswickistä kohti Ettrick Valleytä, mutta matkalla poikkesimme paikallisessa maatalouskaupassa. Siellä olikin vaikka mitä ihmeellistä. Esim. lampaiden korvamerkkejä oli vaikka minkälaisia. Sellaisia muovisia, jotka vastavat niitä alumiinisia mitä meilläkin on käytössä, oli monenlaisia vaihtoehtoja. Lisäksi muovimerkeille oli myynissä sellainen kätevä pihti, johon merkkejä pystyi lataamaan useita ja näin merkitseminen sujuu jouhevasti.

Illalla saavuttiin Roweburniin, Ettrick Valleyhin, Bobby Dalzierin luokse. Monikan auto oli korjattu. Vasempaan eturenkaaseen vaihdettiin uusi jarrulevy, kieron jarrulevyn tilalle. Tosi kiva, juuri ennen matkaa oli molemmat jarrulevyt vaihdettu. Näköjään toinen niistä oli sitten ollut viallinen. Monikan korjaamolta haettu auto toimi alkumatkan hyvin, mutta loppumatkasta alkoi kuulua aiemmin korjatusta eturenkaasta omituista klonketta. Päätimme ettemme välitä äänestä ja pistimme vain radiota kovemmalle. Saavuimme Bobbyn ja Sheilan luokse myöhään torstai-iltana.

Bobbyn vaimo Sheila pitää talossaan B&B toimintaa ja siihen käyttöön heillä on kolme kahden hengen huonetta. Juuri sopivasti meille. Koirat majoitettiin Bobbyn kennelrakennukseen ja itse menimme huoneisiimme. Ja millaiset huoneet! Kerta kaikkiaan upeat. Suihkuhuoneessa kultaiset hanat ja muutenkin huone oli erittäin siisti ja viihtyisä. Kello oli jo paljon, joten ei muuta kuin unten maille, jotta oltaisiin sitten pirteitä heti aamusta, kun treenit alkaa.

Perjantaina (24.3.) alkoivat harjoitukset Bobbyn luona. Toki ensin söimme aivan mahtavan runsaan aamiaisen ja voin vakuuttaa, että tulevina päivinä söimme kuin kuninkaat. Lihoin varmaan 5 kg muutamassa päivässä. Oli ne ateriat vaan sen verran runsaita. Bobby tuli kanssamme treenaamaan aamupäivällä. Kävi läpi kaikki koirat, antoi neuvot mitä harjoitella ja loppupäivän harjoittelimme itseksemme. Käyttöömme annetut lampaat olivat melkoisen villejä tapauksia vaikka olivat kuulema sellaisia normaaleja lampaita. Ville lämpeni vauhdikkaista lampaista niin paljon, ettei meinannut pysyä mulla käsissä, joten pistettiin suosiolla lampaat häkkiin, jotta päästiin harjoittelemaan perusasioista, joihin pyysin Bobbyltä apua. Halusin nimittäin neuvot siihen miten saada koiralle kunnon stopit ja kunnon flankit. Bobby on vauhdikas ja persoonallinen tyyppi. Pidin todella Bobbyn tavasta opettaa. Tosin Skotlannin murre ei ole ihan niitä helpoimpia murteita ymmärtää, mutta mitä ei ymmärtänyt, yritettiin arvata. Koiralle piti kertoa kunnolla, että sanottu sana on laki, jos ei tottele "lähtee henki" noin kuvainnollisesti. Älkää nyt luulko, että olisimme jotenkin olleet kohtuuttoman kovia koirille. Kun koira teki väärin sille kerrottiin, että noin ei tehdä ja kun se teki oikein, sitä kehuttiin ylitsevuotavasti. Ja mikä hienointa, Bobbyn neuvot totella auttoi. Kertahuomautuksen jälkeen koira alkoi toimia ja oli ilo katsella upeasti paimentavaa koiraa, joka pysyi hyvin käsissä. Flankeissa oli sama periaate. Koiralle todella opetetaan mitä flankit tarkottaa ja ohjaajan tulee huolehtia, että koira toimii joka ikinen kerta oikein. Ainuttakaan virhettä tai tottelemattomuutta ei saa katsoa läpi sormien.

Iltapäivällä mentiin katsomaan kisarataa, sillä lauantain ja sunnuntain kisoihin oli ilmoittautunut meidän porukasta Gunnel Lillemanin kanssa, Victoria Kingin kanssa ja Ewa Budin kanssa. Kisarata oli kunnioitusta herättävä. Hakukaari oli vaativa, sillä jyrkän ylämäen lisäksi koiran piti selviytyä perille vaikka se vuoressa olevien notkojen kohdalta ei kyennyt näkemään missä lampaat olivat. Toki koira siis näki lampaat lähtöpaalulta, mutta edetessään hakukaarella, koira kadotti yhteyden lampaisiin. Sitten koiran piti tuoda lampaat hakuporttien läpi (hakuportit olivat puolessa välissä hakulinjaa), jonka jälkeen tiukka käännös oikeaan, kohti oikealla yläviistossa olevia kuljetusportteja, jonka jälkeen poikittain ajo (pitkä, pitkä, sellainen). Porteista läpi, sitten kohti vuoren juurella olevaa sähkötolppaa, joka oli noin 50 metrin päässä ohjaajasta. Tolpan ympäri ja sitten lampaat piti laittaa sellaisesta suppilosta läpi. Lampaat olivat vuorilla ympäri vuoden laiduntavia black face lampaita, ja ne olivat kuin villieläimiä, sillä niitä ei oltu pahemmin käsitelty. Pohjoismaisilla koirilla olikin hiukka totuttelemista näihin vauhdikkaisiin lampaisiin, mutta koirat on yllättävän sopeutuvaisia, sillä ihme kyllä homma alkoi sujua paremmin ja paremmin.

Lauantai valkeni sumuisena. Bobby joutui siirtämään kisat toiseen paikkaan, sillä kisoihin aiottu rata oli sumun verhoama. Lauantain kisat oli ns. pienellä radalla, joka kyllä minusta oli tosi iso. Kaikki näyttää olevan suhteellista. Katselin jonkin aikaa kisoja ja tosi vaihtelevia suorituksia nähtiin. Uskomattominta oli muuten se, että Bobby hoiti kisassa kaiken itse. Hänen koiransa vei lampaat paalulle. Bobby otti aitauksesta viisi villiä lammasta, vähän viheltelyä ja kas koira oli vienyt lampaat muutaman sadan metrin päässä olevalle paalulle. Koira maahan ja kun kisakoira oli hakenut lampaat, vislasi Bobby koiransa takaisin. Kun oli Bobbyn oma vuoro, joku muu vei lampaat paalulle (tai siis jonkun toisen koira vei yksinään) ja Bobby ajoi radan koiransa kanssa. Radan jälkeen Bobby jatkoi lampaiden paikalleen viemistä, kuin ei mitään kisasuoritusta välissä olisi ollutkaan. Niin se käy kun homman osaa. Bobby kilpaili muutamalla koiralla, joista jäin katsomaan nuoren, 11 kk vanhan, Jamien suorituksen. Uskomaton suoritus. Siellä tuo 11 kk vanha koira meni open radan kuin vanha tekijä. Pari pientä mokaa, johti siihen ettei voittoa tullut, mutta sekin asia kuulema fiksataan illalla.

Lauantaina Bobby ei tietty ehtinyt neuvoa meitä suuremmin, mutta tuli neuvomaan mulle mitä seuraavaksi teen Villen kanssa. Saimme hieman rauhallisemmat lampaat, jotka tosin vastaa sellaisia lampaita mitkä meillä luokitellaan villeiksi. Villen treenit meni tosi hyvin ja menin illalla tosi tyytyväisenä nukkumaan. Tosin ennen pimeän tuloa kiipesin Bobbyn talon vieressä olevalle vuorelle soittamaan kotiin. Se kun on ainoa paikka, josta löytyy kännykälle kenttää. Ihan joka ilta ei kotiin viitsinyt soittaa, kun vuorelle kiipeämiseen meni aikaa sellaiset puoltoista tuntia.

Sunnuntai, toinen kisapäivä. Nyt ilma oli selkeämpi kuin lauantaina, vaikka toki sadetta piisasi pitkin päivää. Kisarata oli kuitenkin se isompi rata, joka minusta kyllä näytti jättimäiseltä. On tosi hienoa, kun voi koko ajan nähdä mitä koira ja lampaat tekevät, kun kaikki tapahtuu vuoren rinteellä. Koiran liikuttaminen puolestaan ei ollut ihan helppoa, sillä koiran piti pystyä liikkumaan yhtä sujuvasti ylämäkeen kuin alamäkeen. Eikä ollut kovin helppoa saada lampaita kulkemaan poikittain pitkin vuoren rinnettä, kun ne koko ajan pyrkivät ylöspäin vuorella. Ruotsalaisten suoritukset olivat paikoitellen tosi hienoja, mutta muuta virhe siellä täällä pudotti heidät armotta pois kärkikahinoista. Katsoin Bobbyn Jamien suorituksen ja täytyy sanoa, että oli ihan uskomattoman hieno suoritus. Se riittikin voittoon ja näin Bobby voitti kisan. Aika mieletön suoritus 11 kk vanhalta koiralta. Pitäisköhän pakata Rita parin vuoden päästä lentokoneeseen ja käydä astuttamassa se Bobbyn Jamiella. Saas nähdä vaikka toteuttaisin uhkauksen ;).

Iltapäivällä treenailtiin taas itsekseen. Välillä sain Villen toimimaan upeesti ja välillä taas joutui palaamaan maan pinnalle, kun tuntu ettei mikään sujunut. Poispäinajo alko mennä aika mukavasti ja pystyin jättämään jo aika paljon väliä Villeen. Flankkauksissa on vielä vähän säätämistä, sillä usein Ville haluaisi mennä suorinta tietä tasapainopisteeseen. Yritin kuitenkin harjoitella, että se oppisi tulemaan mun kautta ja jatkamaan siitä matkaa. Lisäksi pidin huolta, että pysäytykset ja etäisyys lampaisiin pysyy koko ajan oikeana.

Maanantai (27.3.) oli meidän viimeinen kokonainen treenipäivä. Bobby tuli taas aamupäivällä neuvomaan meitä. Minä, Monika ja Ewa mentiin harjoittelemaan lauantain kisapellolle. Gunnel ja Victoria menivät harjoittelemaan sunnuntain isolle kisapellolle. Harjoittelin Villen kanssa sitä, että se kunnioittaa stop käskyjäni vaikka olen kaukana siitä.  Lisäksi harjoittelin yhtä edelleen flankkeja, sillä eihän noita valitettavasti minun taidoilla päivässä tai kahdessa kuntoon saada. Bobby käyttää tosi paljon liinaa avuksi ja hänen käyttämänsä liina oli varmaan kolme kertaa pidempi kuin minun liinani. Liinan avulla pidetään huolta, että koira ei pääse hölmöilemään. Koko ajan täytyy muistaa, että kun edetään niin edetään sellaista vauhtia, ettei koira koskaan ymmärrä ettemme enää pysty vaikuttamaan siihen matkan päästä. Ohjaajilla on yleensä tietty etäisyys, josta he eivät enää jaksa juosta korjaamaan koiran virheitä ja tuon etäisyyden koira oppii nopeasti. Näin ollen moni koira voi toimia kuin unelma lähityöskentelyssä, mutta kaukana ohjaajasta koira sitten ottaakin ohjat omiin käsiinsä.

Keskusteltiin myös tupla, tripla jne. hausta. Eli Skotlannissa kun on tilaa ja lampaita kaikkialla, oli aivan mahtavat mahdollisuudet treenata hakuja. Koira kuljetti yhtä laumaa pois päin melko pitkän aikaa. Sen jälkeen se sai uuden käskyn, jolloin sen piti mennä hakemaan toista laumaa jne. Näin koira tottui, että lampaita voi olla ihan missä vaan. Villelle ei näitä harjoituksia vielä voi tehdä, mutta Matille ja Tepolle koitan näitä harjoituksia heti, kun lampaat laitetaan ulos.

Tiistai (28.3.) olikin sitten viimeinen päivä Bobbyn luona. Bobby itse lähti aamun sarastaessa lentokentälle määränpäänään USA, jonne hän meni pitämään paimennuskurssia viiden viikon ajaksi. Me treenasimme pikaiset treenit aamulla ja sen jälkeen söimme aikaisen lounaan ja pakkasimme autot kotimatkaa varten. Villen kanssa otin ihan lyhyen treenin ja sellaisia asioita, jotka tiesin onnistuvan, jotta viimeiseksi harjoitukseksi tulisi onnistunut harjoitus. Sitten lähdimmekin puolen päivän maissa kohti Rosythia, mutta pitihän sitä sentään matkan varrella pysähtyä vähän shoppailemaan. Pysähdyimme kaupungissa, jonka nimi on Peebles. Löysimme sieltä aivan ihania paimenkoirakauppoja enkä tietty malttanut olla ostamatta vähän bc aiheisia tuliaisia. Monikan auton renkaan klonksutus äänikin selvisi. Olivat korjaamolla jättäneet pyörän pultit löysälle ja onneksi tajuttiin kiristää ne ennen kuin koko pyörä olis irronnu. Mikä tuuri.

Illalla lähti Super Fast Ferries laiva kohti Zeebrukkea, Belgiaa. Tällä kertaa meri oli rauhallinen ja saimme matkustaa oikein mukavasti. Osa porukasta lähti hierojalle ja minä jäin kirjoittelemaan muistiinpanoja matkasta. Söimme hienosti laivan á la Cartessa ja päätin kokeilla karitsaa. Se oli loistava valinta. En ole eläissäni syönyt mitään niin hyvää.

Keskiviikkona (29.3.), puolen päivän aikaan, saavuttiin Zeebrukkeen ja valtava ajourakka sai alkaa. Ajettiin yhtä soittoa läpi Belgian ja Hollannin. Saksassakin ehdittiin ajaa tosi pitkään ennen kuin pysähdyttiin Leeriin shoppailemaan. Ruotsalaiset ystäväni ostivat tuliaisia koiranhoitajille, lampaiden hoitajille, lapsille, miehilleen jne. sillä pitäähän porukat pitää tyytyväisenä, jotta heidät saa taas seuraavan reissun ajaksi hoitamaan kotia. Pienen välipalan jälkeen, pimeyden jo laskettua, jatkoimme matkaa. Minut pistettiin kartanlukijaksi. Aika uhkarohkea teko ottaen huomioon etten nähnyt edes lukulaseillani niitä kartassa olevia pieniä pränttejä. Onneksi isot kaupungit oli kirjoitettu isoin kirjaimin, joten suunnistin ja annoin ohjeita niiden perusteella. Jossain vaiheessa kuski väsyi ja minä puolestani aloitin ajourakkani. Lupasin nimittäin ajaa koko yön ja sen myös tein. Tanskaan menevälle lautalle tulimme yöllä kahden aikaan. Sitten jatkettiin matkaa Tanskan läpi. Energiajuoman avulla pysyin hereillä ja ajoin, ajoin, ajoin. Ruotsin puolella oltiin sitten lopulta torstai aamun sarastaessa.

Nukuimme Ljungbyssä (ruotsin puolella) puolisentoista tuntia ja jatkoimme taas matkaa. Gunnelin luona Mariefredissä oltiin sitten torstaina (30.3.) iltapäivällä. Mulle oli tullut pieni arviointivirhe ja olin varannut paluumatkan Seawindiltä lauantai-illaksi. En kuitenkaan jaksanut odottaa Ruotsissa niin pitkään, joten sain järkättyä kotiinpaluumatkan Finnlinkiltä perjantai aamuksi. Toin tullessani ystävälleni bordercollie pennun (Jack - Liz yhdistelmästä) tänne Suomeen. Oli ihanaa lopulta olla kotona myöhään perjantai-illalla.

Sen verran hauska ja hyödyllinen reissu oli, että nyt on jo kova matkakuume, että Skotlantiin pitää päästä uudelleen. Ei muuta kuin ankaraa säästämistä ja eiköhän se seuraava matkakin kohtapuoliin taas häämötä.

Ewa on kirjoittanut oman matkaraporttinsa. Se on luonnollisesti ruotsinkielinen, mutta raportin yhteydessä on paljon hienoja kuvia, jotka ainakin kannattaa käydä katsomassa, jos vaikka ei jaksa ruotsia lukeakaan. Ewan matkaraportti.

Hienoja kuvia Bobbyn luota sekä upea kuva Jamiesta löytyy Somollis kennelin sivuilta.

Kuvia matkan varrelta

Kuvia Derekin luota

Kuvia Bobbyn luota